Luotsit, Boosti ja Poikientalo vaelsivat Lapissa – tässä otteita mukana olleen nuoren päiväkirjasta:

Ke 8.6.2016

Mulle tuli ihan yhtäkkiä mahtava tilaisuus hypätä mukaan Luotsin, Boosti-hankkeen ja Poikien talon järjestämälle vaellukselle Lappiin. Neljä päivää sitten en olisi osannut kuvitellakaan, että löytäisin pian itseni yli tuhannen kilometrin päästä pohjoisesta – paikasta, jossa käyminen on tähän asti jäänyt vain haaveeksi. Lapin vaellus on pitkään ollut mielessä, mutta se on tuntunut liian vaikealta toteuttaa.

Aamulla noin kymmenen aikoihin starttasi Malmitalon pihalta kaksi sinistä pikkubussia kohti Torniota. Kieltämättä mua aluksi vähän jännitti istua siellä ihan uusien ihmisten keskellä tietäen, että joudun viettämään kokonaisen viikon aika tiiviisti sen porukan kanssa. Onneksi mut otettiin tosi hyvin vastaan ja alkujännitys vaihtui nopeasti malttamattomaksi odotukseksi. Meillä vaikutti olevan tosi mukava tiimi kasassa.

Pitkä ajomatka sujui hyvin ja ei loppujen lopuksi tuntunutkaan niin rasittavalta, kun sai kuunnella muiden juttuja ja höpötellä välillä itsekin. Jalkoja verryteltiin aika ajoin pienillä pysähdyksillä ja Viitasaaren kohdalla pidimme vähän pidemmän ruokatauon. Meidän autossa meno oli melkein koko matkan lennokasta ja huumorintäyteistä. Toisessa autossa kuulemma otettiin levon kannalta. Oulun korkeudella kova tuuli ja sade heiluttelivat autoja ja silloin tuskin nukutti, kun kovimmissa puuskissa sai tarrata penkistä kiinni. Näiksi päiviksi oltiinkin ennustettu myrskyä.

Päästiin kuitenkin perille tänne Tornioon ja kaupan kautta Putaan nuorisotalolle. Loppuilta kului iltapalaa syödessä ja yhdessä ollessa. Summailtiin myös päivän fiiliksiä. Kaikilla tuntuu matka menneen ihan hyvin tähän asti.

To 9.6.2016

Myrsky pauhasi koko yön ulkosalla, mutta onneksi saatiin viettää vielä tämä yö sisällä kuivassa ja lämpimässä. Vain peltikaton kolina herätteli välillä. Vähän hirvittää, jos ensi yö on samanlainen, kun joudutaan nukkumaan teltoissa.

Herätys oli kello 8 ja lähtö aika pikaisesti aamupalan jälkeen kohti Hettaa. Autossa sai onneksi jatkaa vielä unia, jos ne olivat jääneet viime yönä vähäisiksi. Meidän autossa käytiin myös mielenkiintoisia keskusteluja ja Totuus&Tehtävä -leikki pyöri käynnissä pitkän aikaa.

Pysähdyttiin Muoniossa lämpimälle ruoalle ja napattiin kaupasta vielä viimeiset, helposti pilaantuvat muonat eli meetvurstit ynnä muut. Sieltä oli enää ihan lyhyt matka perille. Huonon sään takia ei päästy aloittamaan ihan sieltä, mistä oli suunniteltu, koska veneellä ei voinut kulkea. Niinpä ajettiinkin autoilla vähän lähemmäs, mikä lyhensi ekan päivän kävelymatkan viidestä kahteen kilometriin. Siinä ylimääräisellä automatkalla nähtiin ensimmäiset porot ikkunasta ja mä olin ihan innoissani, koska olin kytännyt niitä koko matkan napapiirin rajalta asti.

Porot eivät olleet ainoa asia, joka ihmetytti. Tunturin ulkonäkö oli iso yllätys, kun en ollut sellaistakaan ikinä nähnyt. Iso valkoinen ”vuori” kohosi melkein pilvien tasalle eikä sitä aluksi edes ollut nähdä, koska taivaskin oli valkoinen. Olin tähän asti elänyt kuvitelmassa, että tunturit olisivat ikään kuin isoja vaaroja – todellisuudessa ne näyttävät pieniltä vuorilta.

Ensimmäinen, lyhyt kävelymatka osoittautui hyödylliseksi, koska siinä tuli säädettyä rinkka mahdollisimman mukavaksi ja tunnusteltua myös kenkiä ja sopivaa kävelytyyliä ja -vauhtia. Maa oli lumessa, mutta puut täydessä vihreydessään, mikä sai maiseman näyttämään erikoiselta.

Pyhäkerossa säädettiin teltat pystyyn ja pussiruoka porisemaan trangioihin. Näpit ja varpaat jäätyivät siinä puuhastelussa, mutta niitä pystyi sulattelemaan nuotion lämmössä. Myös autiotupa oli lämpimänä ja jätin sinne omat kenkäni kuivumaan yöksi. Toinen päivä putkeen autossa istumista väsyttää ja vaativa ilma tekee myös mielialasta vähän viileämmän, mutta edessä oleva vaellus ei pelota.

Pe 10.6.2016

”Kello on kolme ja mulla on neljät sukat päällekkäin. En todellakaan osaa arvioida miten kylmä täällä oikein on, mutta se on ainakin ihan liikaa mun makuupussille. Heräsin kylmyyden lisäksi varmaan tähän tuulen kohinaan. Tuntuu, että tää mun yhden hengen teltta lähtee kohta lentoon. On myös tosi outoa, että oon nukkunut vaan ehkä tunnin verran. Luulin ensin, että mun kello on rikki, koska täällä on ihan yhtä valoisaa kuin päivällä. Aurinko kun ei suostu laskemaan ollenkaan.”

Nukuin onneksi vielä neljä tuntia sen jälkeen, kun olin herännyt ja raapustanut pari riviä ajatuksia. Harmittaa, etten kehdannut yöllä mennä autiotupaan lämmittelemään. Siellä oleilu oli nimittäin aamulla ihana pelastus ja vastapaino lumisateessa syömiselle ja teltan pakkaamiselle.

Kahdeksan kilometrin kävely seuraavalle etapille taittui tuulisissa merkeissä. Nousu ylös tunturille vaati voimia, mutta näköala oli koko ponnistelun arvoinen. Ylhäällä olosuhteet olivat kyllä aika arktiset, joten matka alas meni hujauksessa, vaikka kävelin matkan enimmäkseen itsekseni. Toisaalta yksin kävellessä voi nauttia luonnon äänistä ja erämaan tunnelmasta ihan eri lailla.

Sioskuru oli tosi ihana paikka. Pienestä joentapaisesta sai hyvää raikasta vettä ja astiat oli helppo pestä lounaan päätteeksi. Iltapäivä meni taas nuotiolla istuessa. Osa pelasi korttia ja vuoleskeli puusta voiveitsiä ja muuta. Koko porukka ei kuitenkaan ollut kasassa, sillä loppupää oli pitänyt ruokatauon matkan varrella. Mun päivän paras hetki oli, kun sain sulattaa jääkylmää suklaata ja nauttia sen hitaasti tulen loimussa – palkinnoksi päivän ponnisteluista. Aurinkokin pilkisteli pilvien lomasta ja tuli heti paljon lämpimämpi. Vielä on kesää jäljellä…

La 11.6.2016

Sain nukuttua taas paremmin, koska sää on parantunut huomattavasti. Myös rutiinit ovat alkaneet sujua: Teltta purkautuu hetkessä, trangia on nopeasti kasassa ja rinkka valmiina lähtöön. Nyt on myös helpompi nauttia kaikista pakollisistakin hommista. Esimerkiksi ulkona ruoan valmistaminen on oikeasti tosi hauskaa.

Tämän päivän kävely tuntui sekin yllättävän helpolta. Ne 13 kilometriä menivät samalla vaivalla kuin eilinen kahdeksan, koska maasto oli paljon helpompaa. Loivan polun varrelle mahtui kuitenkin huikeita maisemia. Yllätyin siitä, miten nopeasti ympäristö muuttui tunturista suoksi ja metsäksi. Sää oli myös ihan mahtava. 24 tunnissa oltiin tultu talvesta kesään.

Letka ei myöskään hajaantunut tänään niin paljon, vaan kaikki pääsivät yhdessä taukopaikalle syömään. Kaikki tuntuivat olevan hyvillä mielin. Itse nautin kaikesta aivan älyttömästi. Tuli erityisen onnellinen fiilis, kun sai riisua kengät kipeistä jaloista, huuhtoa hiet pois jääkylmässä purossa ja tankata evästä. Tällaisina hetkinä sitä miettii, miten hyvältä jo pelkkä näkkäri voikin maistua!

Hannukuruun laskeuduttiin puurajan alapuolelle tosi kaunista metsäpolkua pitkin. Vastaan tuli iso leirintäalue tasaisine telttapaikkoineen. Ensi kertaa myös muutamat hyttyset liittyivät seuraan. Alkoi olla myös aika lämmin, mutta ripeän teltanpystytyksen jälkeen pääsi uimaan ja saunaan. Uskaltauduin heittämään talviturkin, vaikka vesi oli jääkylmää! Peseytyminen tuli myös tarpeeseen ja onneksi saunassa oli sitä varten lämmintä vettä.

Ainakin naisten vuorolla sauna oli ihan täynnä, mutta leirintäalue oli niin iso, että kaikki saivat olla ihan omissa oloissaan. Oon vähän yllättynyt, miten paljon ihmisiä tulee vastaan, vaikka nyt ei ole edes kaikista suosituimmat ajat täällä.

Ennen nukkumaan menoa sai vielä syödä hyvin ja nauttia auringosta. Tulta ei olisi lämmön puolesta edes tarvinnut laittaa, mutta se loi taas ihanan tunnelman ja savu karkotti hyttysiä. On ollut aika luksusta, että jokaisessa yöpymispaikassa tähän asti on ollut huussien ja autiotuvan lisäksi hyvä nuotiopaikka.

Su 12.6.2016

Aamu otettiin vähän sunnuntaimeiningillä ja nukuttiin (vahingossa) puoli tuntia pidempään. Kaikki aamutoimet sujuvat jo niin hienosti, että päästiin kuitenkin suhteellisen nopeasti taas liikkeelle. On ollut hienoa, miten paljon täällä on tarjottu apua ja kyselty fiiliksiä. Yhteistyöllä kaikki sujuu ripeämmin.

Kankeat jalat eivät ihan heti lähteneet liikkeelle, eilisestä venyttelystä huolimatta, vaan kunnon vauhtiin pääsi vasta muutaman ylämäen jälkeen. Tällä kertaa maasto oli huomattavasti vaikeakulkuisempaa ja matkanteko oli siksikin hitaampaa. Tie oli kivikkoinen koko matkan ja jyrkät nousut ja laskut vaativat tarkkuutta.

Erityisen raskas oli nousu Lumikerolle. Monta kertaa, kun luuli saavuttavansa huipun, ilmestyi mäen takaa vielä korkeampi nousu. Siinä kohtaa mua alkoi kyllä vähän turhauttaa. Kun sitten lopulta oli ylittänyt itsensä ja päässyt huipulle asti, olo oli mahtava! Kivikasan päällä istui myös kiiruna ikään kuin meitä odottamassa.

Jossain vaiheessa jalat tuntuivat kulkevan ihan itsestään ja pääsin ikään kuin ”flow”-tilaan kävellessä. Ajatukset vain ajelehtivat sinne tänne, kun itse ajelehdin eteenpäin Lapin jylhissä maisemissa. Hassua oli, että heti kun ajatusvirta katkesi tai keskityin siihen, minne jalkani laitoin, askel rupesi painamaan. Välillä tuli tosissaan ikävä kunnon polkua.

Puhtaasta juomavedestä oli jossain vaiheessa pieni pula, mikä toimi joillekin hyvänä motivaationa jatkaa matkaa reippaasti. Jotkut myös kekseliäästi käyttivät lunta, joka on täällä myös tosi puhdasta. Myöskään ruokapaikan vesi ei ollut juomakelpoista, vaan sitä joutui keittämään.

Kun lopulta kaikki selvisivät perille Nammalakurulle yli 13 kilometrin kävelyn jälkeen, tunnelma oli kannustava ja yläfemmoja heitettiin. Jalat tuntuivat kyllä ihan turvonneilta. Jokailtaisella fiiliskierroksella selvisi, että itsensä ylittäminen oli tämän päivän teema. Kaikki saivat taputtaa itseään olalle, sillä päivä vaati oikeasti tosi paljon ponnisteluja.

Ma 13.6.2016

Yö oli sateinen ja viileä niin kuin aamukin, mutta aamupuuron sai nauttia mukavasti sisällä tuvassa ja kerätä voimia viimeiseen varsinaiseen vaelluspäivään. Kaikki yöt on kuitenkin tullut nukuttua teltassa, koska keskellä yötä nukkumapaikan vaihtaminen on tuntunut (ainakin mulle) ihan liian vaivalloiselta.

Matkaan lähdettiin vähän aikaisemmin kuin edellisinä päivinä. Ensin kuljettiin noin neljä kilometriä kivikkoista polkua ruokapaikalle, jossa tankattiin taas lisää ruokaa ja täytettiin juomapullot tulevaa nousua varten. Vähän alkaa jo kyllästyttää pussipataruoat ja soijarouhe. Täyteen vatsaan syöminen ei paljoa helpottanut asiaa, mutta seuraavalle ruokapaikalle oli kuitenkin pitkä matka.

Sadetta ripotteli päivän mittaan, mutta ei ollenkaan niin paljon, kuin etukäteen annettiin odottaa. Pitkä loiva nousu tunturin päälle tuntui melkeinpä helpolta eilisen jälkeen. Lähempänä huippua polku muuttui kivirakaksi ja vaelluskengät sekä tasapaino joutuivat koetukselle. Pienessä porukassa oli mukava kulkea ja jutella syvällisemmistä ja henkilökohtaisemmistakin asioista.

Jos halusi käydä huiputtamassa Taivaskeron (809m), joutui tekemään ylimääräisen kiepauksen, sillä Hetta-Pallas -reitti ei kulkenut suoraan tunturin korkeimmalta kohdalta. Meillä meni siihen ylimääräinen puoli tuntia, vaikka jätimme rinkat polun varteen. Eipä jäänyt kaduttamaan: Ylhäältä näki hurjan kauas ja pilvet lipuivat ihan vierestä.

Kaikki pääsivät kunnialla maaliin toistensa kannustamina ja taas sai olla ylpeä itsestään sekä koko porukasta. Yli 50 kilometrin vaellus on todellinen urheilusuoritus! Kukaan ei matkan aikana valitellut turhia tai luovuttanut vaikeuksista huolimatta.

Pallashotelli oli suljettu, joten ajoimme Särkijärven majoille. Siellä pystytimme teltat kukkapellolle ja söimme viimeiset retkimuonat. Meille oli myös varattu yksi tupa, jonka kaikki pistorasiat saivat silmän räpäyksessä kännykän ladattavakseen. Somesta erossa oleminen on toisaalta tehnyt vain hyvää.

Päästiin myös vielä kerran kunnon puusaunaan. Saunajuomaksi saimme kaikki kokikset, joista oltiin haaveiltu Nammalakurussa. Vähän oli kyllä haikeaa pestä tunturipölyt pois ja tietää, että pian tämäkin reissu on ohi. Kokoonnuttiin näissä tunnelmissa vielä kotaan, jossa mietimme, mistä olemme ylpeitä itsessämme ja toisissamme ja mitä haluamme viedä tästä reissusta mukanamme Helsinkiin. Itse ajattelin viedä hienojen muistojen lisäksi kasan itseluottamusta, jonka olen tässä viikon aikana kerännyt. Ja toivottavasti myös aikaisen päivärytmin – ainakin joksikin aikaa.

Ti 14.6.2016

Heräsin tänään ennen muita ja kömmin telttaöistä kyllikseni saaneena märän pellon poikki mökkiin lämmittelemään. Tunnin päästä kaikki muutkin olivat hereillä. Aamupala syötiin sisällä ja tiskit sai tiskata, sekä hampaat harjata juoksevan hanaveden alla: mitä ylellisyyttä! Oon ihan onnellinen myös siitä, että ei tarvitse syödä enää vähään aikaan pikapuuroa marjanmakuisella pussikeitolla maustettuna.

Ajomatka Putaan nuorisotalolle meni musiikkia kuunnellessa ja meidän autossa soitettiinkin Tapio Rautavaaran klassikoita kovalla volyymilla. Pysähdyttiin syömässä ja käytiin jopa Ruotsin puolella mega-isossa karkkikaupassa ostoksilla.

Kun vihdoin päästiin nuorisotalolle, alkoi iso urakka: telttojen kuivatus, autojen siivous, trangioiden pesu ja lainakamojen palautus. Kaikki tekivät hyvää yhteistyötä ja niinpä päästiin myös vikkelästi ruoanlaittohommiin. Valmistimme yhdessä tortilloja, joihin sai itse kerätä täytteet. Kyllä tuore ruoka maistui! Iso kulhollinen salaattiakin hupeni hetkessä.

Yhteisenä iltaohjelmana vastasimme kysymyksiin, jotka koskivat elämää nuorena Helsingissä. Oli ihan hienoa tulla kuulluksi. Toivottavasti päättäjät saavat jotain hyviä ideoita meidän mielipiteiden ja näkökulmien pohjalta. Hauskana ohjelmanumerona oli myös kirjoittaa ja piirtää kaikkien selkiin kiinnitettyihin lappuihin heistä mieleen tulevia juttuja (esim. Mikä ruokalaji tai väri toinen voisi olla?). Mietittiin myös itseksemme, mikä oli helppoa ja vaikeaa vaelluksessa, sekä mitä koimme, näimme ja missä onnistuimme.

Ke 15.6.2016

Viimeinen päivä näiden ihmisten kanssa. Fiilikset olivat aamulla vähän haikeat, mutta oli myös mukava ajatus päästä takaisin kotiin. Aamupalat oli pakattu edellisenä iltana mukaan autossa naposteltaviksi, jotta pääsisimme hyvissä ajoin matkaan.

Suurin osa matkasta tuli nukuttua. Aurinko helotti koko päivän ja oli ihana nauttia lämpimän ruoan jälkeen mehujäätä huoltoaseman pihalla. Viimeiset porot nähtiin lähietäisyydeltä, sillä ne olivat leiriytyneet pientareelle, aivan ajotien viereen. Tällä paluumatkalla oli myös ehkä helpompi istua pitkään paikoillaan, koska jalat olivat niin väsyneet kävelystä.

Leppoisan lepäilyn ohessa tuli kelailtua mennyttä viikkoa: Reissu on ollut ihan huikea kokemus ja saavutus kaikin puolin. Haasteet on selätetty ja tästä on hyvä jatkaa eteenpäin uusien voimavarojen kanssa. Ohjaajat ovat tehneet superhienoa ja -tärkeää työtä. Enpä oo ikinä nähnyt samanlaista kannustusta ja itsensä ylittämisen meininkiä missään. Nuoria on myös kuultu ja kohdeltu välittävästi ja tasapuolisesti. Tästä tuli iso onnistuminen ja siitä voi olla kiitollinen tosi monelle ihmiselle – myös itselleen.

Kun pääsin tänään kotiin ja purin rinkan, tuli sieltä paljon hikisiä sukkia, näkkärinmurusia ja pieni kasa metsää, mutta niiden putsaaminen ei ollut niin kurjaa, sillä seuraava Lapinreissu alkoi jo pyöriä haaveissa.

-S

Tässä muutamia kuvia matkan varrelta:
1

2

3

4

5

6

7

8

9